Illumination by Miami Horror

Ahh, jatketaan edellistä linjaa ja käsitellään jälleen erästä hienoa nelihenkistä poppoota, joka sinkoaa Australian aroilta. Yhtye kantaa jännää nimeä ylpeydellä; Miami Horror..jostain syystä yllätyin kun ensimmäisen kerran tajusin orkesterin tulevan Australiasta - olin päässäni rakentanut kuvan Yhdysvaltalaisesta nelikosta jotka soittavat Miami Vicen hengessä. Meninkö väärään? Myönnän..



Nyt kun olen sisäistänyt bändin alkuperän, olen nauttinut täysin rinnoin poikien mussiikista. Tämä ensimmäinen pitkäsoitto Illumination on hyvin rauhallisella soundilla rakennettu kokonaisuus, joka vie iloisiin rantapileisiin Miamin kupeeseen. Mielessä saattaa pyöriä kuva hipsterinuorista ottamassa aurinkoa, pelaamassa kummallisia pelejä ja juoksemassa vedessä; omituisen tavallisia hetkiä loistavan musiikin tahdissa.

Vaikka biiseistä ei löydy niin sanottuja kliimaksikohtia, ei se tylysääkään ole vaan hyvinki monipuolista soitantaa rauhoittavalla rytmillä. Tällaisella tanssijatyypilläki on omat tarpeensa hitaalle ja unelmointiin kannustavalle musiikille. Illumination albumi on juuri yksi näistä unelmiin sysäävistä levyistä, joiden tehokuuntelun jäläkee uskoo saavansa kuunki taivaalta.



Tänä aamuna en kykene sepostelemaa tämän henkevämpiä, vaikka pitäisi. Miami Horror ansaitsisi kaiken yltäkylläisen arvostuksen osakseen ja kauniita sanoja minun suustani. No, palataan joskus uuven levyn tai live-meiningin innoittamana!

Nyt nautitte hämmästyttävästä ja herkästä Sometimes-videosta ja tsekatkaa muutki levyn raidat!

Kuvat täältä ja täältä!

Kaikella kunnoituksella, AG

She's So Hard EP by The Jezabels

Tämä nelihenkinen aussibändi pitäisi soida jokaisen musiikista välittävän levylautasella. Sydneyn yliopistossa tutustunut nelikko tekkee arvaamattoman intohimoista intensiivi-indietä, jossa kauniille pianolle on annettu ansaittu arvonsa. Pianisti korvaa basistia eikä asetelma ole yhtään huono, varsinkaan kun kuuntelee mielettömiä pianosoundeja, jotka aika ajoin muistuttavat pikkulasten pimputusta. Enkä sano tätä yhtään pahalla vaan kovin hyvällä!



Omasta mielestäni biisien sävelet ja tempot on hyvinki mielenkiintoisia..toisaalta ne tanssittaa, toisaalta ei sitten yhtään. Tykkään kuitenkin kovasti erikoisesta soinnista kappaleissa ja varsinki laulaja Hayleyn ääni loistaa kauas mahtavissa vaihtelevuuksissaan. Hayley kuulostaa hämmästyttävältä niin hitaissa puhemaisissa osissa kuin kliimaksihuipuissa, kukapa sellaisesta ei pitäisi?

Tämän toisen EP:n biiseissä voi aistia pieniä maistiaisia hienoista kitara-, piano- ja rumpu-osista, joihin jostain syystä tartun yhä uudelleen ja uudelleen. Jokin rytmeissä ja pienessä erikoisuuvessa puree kuin piraja varpaaseen. Tekijät selkeästi tietävät mitä haluavat tehä ja miten. Yhtyettä ei myöskään voi väittää saamattomaksi, vaan lähinnä ylisuorittajaksi.



Itse kaikki kolome EP:tä ja yhden pitkäsoittonsa julkaissut bändi on mieletön indie-pläjäys, joka toivottavasti saa nauttia suosiotaan. Juuri tällä hetkellä nelikko kiertää Brittejä, josta siirtyvät piakkoin Euroopan muihin valtioihin. Sen jäläkee edessä häämöttää USA:n kiertue. Kuulostaa rankalta, mutta antavalta. Valitettavasti yhtye ei ilmesty Suomen kamaralle, mutta länsinaapurin pääkaupungissa olisi tarjolla keikan verran tätä sydneyläistä loistokkuutta. Himottais!

Palaan yhtyeen tuotantoon varmasti monen monta kertaa vielä tulevaisuuvessa. Ja koko sydämestäni toivon bändin löytävän tiensä ihmisten mieliin.

Nyt kuuntelette tämän nelikon kaksi musiikillista esitystä kyseiseltä EP:ltä. Kerrankin en kyennyt päättämään vain yhtä!
Ultimaattinen favorite, Hurt Me!
Ja aivan yhtä sykähdyttävä Easy To Love!

Enjoy!

Kuvat täältä ja täältä!

Rakkaudella, AG

B.F. Clinic / 45 Special

Mietin edelleen onko tämä viikonloppu totta vai unta? Toivon että unta..tai ainaki jotai sieltä rajamailta. Perjantaina meijän silmiä sekä korvia raavittiin Vulture Clubin voimin, lauantaina taas kärsimme oululaisen B.F. Clinicin toimesta. Vaikka bändien musiikillinen sanoma ja ulukonen habitus ei kohannu meitä, voin myöntää saaneeni hykerryttävät naurut seuratessani noiden muusikkojen taivalta lavalla.



Tiedän että rock'n'roll elämä pittää sisällänsä huumeita, viinaa ja naisia, mutta silti jaksan ihimetellä mitä hemmettiä noilla keikoilla tapahtuu. Kovana live-musiikin ystävänä en paheksu pienissä kaljoissa soittamista, jos musiikki viihdyttää ja yhtyeen jäsenet pysyvät pystyssä. B.F. Clinic veti täysillä ja ukot pysyivät pystyssäki, mutta vokalistin Love Machine -paita sekä kokoonpanon humalan värittämä habitus ei iskeny tähän sydämeen. Koko sen 40 minuuttisen ajan mitä bändiä tuijotettii, toivoin kidutuksen loppuvan.. Mutta ei, eihän ne halunnee lopettaa sitten millään. Teurastusmeininki. Yleisöstä lyhyesti näin: häätyyköhän muuttaa keikkakäyttäytymistä hieman erikoisempaan suuntaan?? Tai oikeastaan antavampaan?

Viikonlopun jäljiltä mielessä pyörii kysymys siitä, että käykö kaikille bändeille jossain vaiheessa näin; ollaan vanhoja muusikkoja kaatokännissä, Love Machine -asenteella ja yleisössä kymmenisen yli-ikäistä humalaista ihmistä, joista suurin osa teini-ikään juuttuneita naikkosia, jotka uskovat tanssivansa sensuellin viettelevästi vaikka todellisuus on aivan toista. Onko siinä yhtyeiden tulevaisuus? Irvikuva vanhenemisesta. Jostain syystä toivoin vain ettei minusta tule se tukevassa kunnossa oleva +40 naikkonen, joka hinkkaa itseään lavanreunaa vasten. Ainahan saa toivoa..

Kuva täältä!

Järkytyksessään AG

Vulture Club / 45 Special

Nyt on sisällä sellainen tuhannen palo että pakko jakkaa kokemus teijän kanssa. Eilen tämä tamperelainen psychobilly yhtye nimeltä Vulture Club viihdytti yleisöä Oulun hienoimmassa juottolassa, 45 Specialissa. Viihdytyksestä voijaan olla montaa mieltä..

Näin alustuksena kerrottakoon, että nautin keikoista eniten vesilinjalla tai parin kalijan voimin. Pidän mukana tanssimisesta, en riehumisesta ja haluan että muutki katsojat ympärilläni nauttivat. Olen kokenu monenmoista livevetoa (ette uskoiskaan) ja näin ollen päätyny noihin yllä oleviin päätelmiin. No, eilen olimme menossa viettämmää paari-iltaa, eli tanssilattia houkutteli. Yllätykseksi meijän tullessa Vulture Club oli edelleen lavalla vetämässä loputtomalta tuntuvaa settiään.. Ennakkoluulottomina tyttöinä kaarsimme tiemme tanssilattialle fiftarityylisten tyyppien sekaan. Näin hipsteriksi titeerattu tunsi olonsa ulukopuoliseksi.



Kuuntelimme, liikuimme ja järkytyimme. En oo ikinä kokenu mittää vastaavaa. Toisaalta hieno kokemus, suurimmaksi osaksi karmeinta mitä voi näillä silmillä nähhä. Yleisön ikä vaihteli 25 ja 50 väliltä ja promillelukemat oli varmasti yli 3 tai 4. Naisten fiftarihameen helemat liiteli korvien liepeillä ja jopa yhtyeen laulaja oli liian tukevassa humalassa seisoakseen lavalla. Ihimettelen jossei vokalisti sammunut takahuoneen sohvalle.. Kaikessa karmeudessaan ymmärrän kuitenki miksi ihmiset kuuntelevat yhtyeen tuotantoa ja käyvät keikoilla.

Tällä hetkellä kärsin keikan jälkeisestä shokista, josta toivottavasti parantelen itseni piakkoin. Pakko myöntää että olen silti onnellinen että koin tämän, eipä tarvi toista kertaa lähtiä kokeilemmaa.

Kuva täältä!

Kaikella ihmetyksellä, AG

Daydreams and Nightmares by Those Dancing Days

Led Zeppelin biisistä "Dancing Days" nimensä vääntänyt Those Dancing Days julkaisi toisen albuminsa viime vuojen puolella. Viidestä tukholmalaisesta tytöstä koostuva yhtye soittaa iloista (indie)poppia, joka ei kaikessa hienoudessaan ole lempparimatskua. Vokalisti Linnean ääni on kuultavan kaunis ja rumpuaddiktina pidän biisien rummuista..silti, jokin jättää jopa minut kylymäksi.



Suoraan sanoen olen ihmetelly omaa luotaantyöntävää reaktiota pitkäsoittoa kohtaan. Olen kuitenkin jo alusta lähtien pitänyt bändistä, ehkä läpimät ajatukset sitten enemmänkin johtui tyttöjen nuoresta iästä ja liikkumiseen kannustavasta soundista. En tiedä.
Jälleen kerran raidat kertovat rakkaudesta ja ihmissuhteista. TAAS. Nyt blogia kirjoittaessa olen huomannu yhä enemmän ja enemmän musiikin pyörivän rakkauden ympärillä. Miksi? Kyllä ihmisiä yhdistää moni muukin tekijä. Seikan hiffaaminen on saanu halveksimaan lällyilyä ja korvia vihloo herkät kertomukset ihmisuhdekieroilusta. Silti täytyy muistaa että "Art never comes from happiness." Ehkä lause kertoo kaiken.



Luojan kiitos Those Dancing Daysin tytöt kertovat noista ärsyttävistä koukeroista iloisin melodioin, jolloin asia jää loppujen lopuksi taka-alalle. Ajatukset lähinnä keskittyy raitojen sointuihin ja riffeihin, ei niinkään sanoituksiin. Ja kyllähän tytöt nuoresta iästään huolimatta ymmärtävät hyvän päälle. Voisin kuvitella että bändillä on vientiä niin kotimaassaan kuin ulukomaanki lavoilla. Kukapa ei pitäisi iloista tanssipoppia soittavista tytöistä?

Toivon kaikkea hyvvää tyttösten uralle ja odottelen tapaavani yhtyeen Suomen kamaralla jollakin hikisellä klubikeikalla!

Nauttikaa omasta lempparistani: Can't Find Entrance!

Kuvat täältä ja täältä!

Ilolla, AG

A Sleep and A Forgetting by Islands

Kummallista etten ole aiemmin kirjoittanu tästä kanadalaislähtöisestä indierock-yhtyeestä, jonka musiikki on letkeää olematta pitkästyttävää. Nyt kuitenkin päätin ottaa vahingon takaisin ja paljastaa omat hellät tuntoni kokoonpanoa kohtaan. Kaikki tämän ystävänpäivänä ilimestyneen uuven albumin vuoksi.



A Sleep & A Forgetting nimeä kantava pitkäösoitto julkaistiin kuluneella viikolla ja itse kuuntelin sen heti ilmestymisuutisen luettuani Spotifyn puolelta. (Luojalle kiitos hienosta musiikkimediasta!!) Ensimmäisten tahtien täyttäessä hiljaisen talon, ymmärsin etten voi lopettaa ennen viimeisen biisin jättämää hiljaisuutta..vaikka eihän sitäkään tullut Spotifyn jatkaessa seuraavaan artistiin. Noh, mielessäni eräs tarina loppui sen lyhyen hiljaisuuden tullessa. Tarina joka kitetytettiin noihin 14 raitaan, noihin surumielisiin novelleihin särkyneistä unelmista ja kipeistä rakkauksista.

Islands. Voin kuvitella että nimi kertoo yhdestä saaresta, jossa on monta osaa, tekijää. Yhtyeen musiikki on surumielisen tanssittavaa, joka ei kaikessa melankoliassaan jätä kuuntelijaa tyhjäksi. Oma mieleni harhailee uutta plättää kuunneltaessa omaan mieleeni, omiin kokemuksiini. Ehkä se johtuu ystävänpäivästä. Samalla toivoisin kuulevani laulajan miellyttävän äänen korvani juuressa. Loistavalla keikalla. Rakastaisin kuunnella vaihtelevaa rumputempoa ja kauniita kosketinsointuja. Kuvitelmissani liikkuisin silimät kiinni fiilistellen sitä hetkeä, mielessäni kuohuvat meret.



Thorburn on paljastanut albumin syntyneen pahan eron jälkimainingeissa ja sen kyllä kuulee näilläkin korvilla. Se loistaa äänestä, soundista ja särkevistä tempoista. Thorburn on kertonut että aloitti kirjoittamisen ystävänpäivänä ja siinä onkin syy noille 14 raidalle ja levyn julkaisuajankohdalle.
Vaikka aina puhunkin surumielisyydestä, niin tässäkin tapauksessa levy jättää hymyn huulille. Syyksi veikkaisin ihania kappaleita ja hienoa kokonaisuutta, joka kertoo tarinan ihmisistä. Niihin ihmisiin voisi jopa sanua samaistuvansa. Ja eihän kaikki kappaleet edes olleet hidastempoista indiehömppää, vaan joukossa oli hyvinkin tanssittavia kipaleita, joiden ansiosta jalat huutavat tanssilattiaa löytyväksi.

Vaikka levy tulikin ulos kuluvalla viikolla ja on näin ollen uusinta uutta, odotan malttamattomasti jo seuraavaa. Ja se kertoo siitä että yhtye on onnistunut. Kiitos!

PS. Huomasitteko levyn läpisoitettuanne erästä kivvaa asiaa? Biisit on kirjoitettu lähinnä pianolle ja se kyllä kulukee läpi plätän. Olen asiasta hyvinkin iloinen, jopa mielissäni!

Tässäpä hykerryttävän haikea This Is Not A Song -video!

Kuvat täältä ja täältä!

Rakkaudella, AG

Break Up by Pete Yorn and Scarlett Johansson

Levy joka nauhoitettiin 2006, mutta julkaistiin kolome vuotta myöhemmin, 2009. Levy joka varmasti jakkaa runsaasti ihmisten mielipiteitä, kuten samankaltaiset yhteistyöt aina.. En itsekkään ole koskaan ymmärtänyt näyttelijättärien pakkoa saavuttaa laulajan ura, sillä suurinta osaa kastista ei ole siunattu jumalaisena äänenä tai taituruutena etes esittää olevansa suloääni. Mutta Scarlettin kannattajana olen kiinnostunut, en rakastunut.



Scarlett Johansson on jollain hassulla tavalla saavuttanu meikän mielenkiinnon ja nainen majaileekin tietokoneen näytöllä. Kauniina, viehättävänä. Siksi eppäilenkin naisen taitoja tehdä mussiikkia. Olen iloisesti yllättynt Yornin kanssa tehdyn yhteistyön tuloksesta, MUTTA se ei vie mukanaan. Siitä nauttii, mutta siitä ei jää muistijälkiä. Suoraan sanoen se junnaa paikallaan sydänsyövereissä, eikä aiheuta tuntoja. Pieniä eikä syviä. Ajatus harmittaa, koska jollain tasolla olisin toivonut parempaan. Huumaavampaa. Luulisi että rikkonaisesta rakkauvesta ja pistävistä tunteista saisi aikaan jotain vaikuttavampaa.



Pakko kuitenkin myöntää että soitanta on kohillaan, Scarlettin äänessä on jotain joka kiehtoo ja silmissä pyörii kuva naisesta muhkeine huulineen, vaaleat hiukset hulmuten. Joissakin naisissa on sitä jotain. Vaikka levy vetikin minut puoleensa naisen voimalla, väitän että Pete Yorn ei ole yhtään huonompi vaihtoehto olla kiinnostunut plätän sisällöstä. Uskallan kuitenki väittää että vaikka kuuntelisit pitkäsoiton uuvelleen ja uuvelleen, et siitä mittää sen isompaa saa. Lähinnä tuhlaat aikaa turhuuksiin.

Ehdotan kuitenkin kokeilemaan. Take a chance, you never know what might happen.

Tässä kohtuullisen sutjakka video!

Kuvat täältä ja täältä!


AG

Team Me EP by Team Me

Aamulla iski pakottava tarve jakkaa tämä hienous johon tutustuin randomina jokunen kuukausi sitten. Löysin sielunveljeni. Bändin nimi on yksinkertaisen karu, Team Me. Mussiikki on kuitenkin kaukana karuudesta. Se on tanssittavvaa indiepoppia, jossa on ripaus jotain sädehtivää taikaa. Puree minuun.

Bändistä ei löyvy mahottomasti tietoa eikä se yritäkkää löytää tietään musiikkimaailman huipulle. Kokoonpano on merkinnyt pääkallopaikakseen Oslon, Norjan hienon, mutta hintavahkon pääkaupungin. Pakko myöntää että soundi on hieman skandinaavinen..mutta hienompaa on että näistä kylymistä maisemista nousee iloisia indieheppuja + heppuja ruodussa pitävä tyttönen. Arvostan!



Ensi viikolla koittaa hieno hetki, kun bändi julkaisee ensimmäisen pitkäsoittonsa. Olen odottanut..vaikka en kyllä ole vieläkään kyllästynyt EP:n sisältämiin raitoihin. Päinvastoin! Jaksan löytää uusia jekkuja samojen biisien syövereistä. Josku löyvän ne samat jekut uuvelleen ja uuvelleen, joka kerta yhtä mielissäni. No, tulevasta pitkäsoitosta..odotan sen olevan yhtä miellyttävää ja tanssittavaa, jossa on mukana taikaa. Niitä pieniä säkenöiviä paloja. Itse pidän kovasti yhtyeen vaihtelevasta tempon käytöstä ja laulajan kirkkaasta äänestä. Ei sanoissakaan mittää vikkaa ole. Kokonaisvaltainen paketti.

Nauti tästä ihanasta Dear Sister-biisin videosta! Rakastan.

Pojilla + tytöllä on muuten makia tyyli! Taitaa vaan iskiä tähän hipsteri-sydämeen!

Kuva täältä!

AG

Elämä mussiikista vai mussiikki elämästä? by AG

Mussiikki. Pieni sana, iso merkitys.

Kun aamulla heräsin tanssintäyteisen illan jälkimainingeissa, kaipasin ensimmäisenä mussiikkia. Jokaikinen aamu koen tuon saman tunteen. Olen mussiikin suurkuluttaja, myönnän. Kulutan sitä niin Internetin loistavista musiikkipalveluista, Spotifyista, radiosta ja peruslevyiltä. Unohtamatta mahtavia keikkaelämyksiä. En ole erityisesti minkään bändin fani, olen musiikin fani. Tuen sen tekijöitä hankkimalla musiikkini laillisin keinoin. Arvostan musiikkojen tekemää työtä, enkä halua sen vaipuvan katoaviin luonnonvaroihin.

Elän mussiikin tahtiin. Peruspäivä alakaa herätyksellä, joka tapahtuu yhden lempparikappaleen avustuksella. Kun silmäni mä auki saan..lalalaa, aukaisen tietokoneen ja Spotifyn. Teen aamutoimet tanssien ja fiilistellen. Siihen kuluu tunti. Spotify hiljenee vasta kun olen lähtövalamis eli ulukokamppeet vedettynä niskaan, kengät jalassa. Koitan liikkua sutjakkaasti autoon, jossa odottaa pino levyjä. Valkkaan sillä hetkellä eniten puhuttelevan ja työnnän soittimeen. Äänet lujalle ja matkaan. Laulan, tanssin ja fiilistelen autossakin. Kouluun saavuttua tulee 6 tunnin hiljaisuus. Olo ei ole kotoisa. Tuntuu että jotain puuttuu. Riennän autoon, vaihdan levyä. Hymyilen nautinnosta. Kotona Sporify aukeaa aamuisen jäljiltä ja soittaa raitaa raidan perään nukkumaanmenoon saakka. Joskus jos kärsin kovista uniongelmista, pistän iPodin korville ja nukun musiikkia kuunnellen. Kirjoitettuna tämä tuntuu ihimeelliseltä. Olen todellinen suurkuluttaja.

Eilisilta oli iloinen. Join pari kalijaa. Lähdin ystävä käsipuolessa 45:seen sheikkaamaan Boomfiren merkeissä. Koko yö meni vatkatessa. Voin kuvitella etten ole vetävä näky tanssilattialla, mutta Who cares? Minusta tärkeintä on nauttia ja nauraa. Molempia tein eilen, isosti! Ja samalla kulutin rutkasti kaloreita.

Olen onnellinen että meillä on hienoja artisteja jotka suoltavat elämämme täyteen monenmoista mussiikkia. Se antaa paljon, joten mikset sinäki antaisi, etkä vain ottaisi? Aion jatkaa keikoilla juoksemista ja kesästä on kasvamassa festareiden täyteinen spektaakkeli. Odotan innolla!

Rakkaudella, AG

Saturdays = Youth by M83

Kirjotan tätä suureen suruuni, tippa vierähtää silmänurkasta kun etes ajattelen parin viikon päästä koittavaa M83:n keikkaa Helsingin hämyisessä Tavastia-klubissa. Näen sieluni silmin fantastisen Gonzalezin soittamassa ja laulamassa suurella lavalla, jonka edessä hyppivät fanaattiset kuulijat. Voi jos minulla olisi lippu, hyppisin Gonzalezin itselleni.



No, mutta siitä viidennestä pitkäsoitosta joka kantaa nimeä Saturdays = Youth. Otin plätän käsittelyyn aivan erityisen hienosta syystä: se on valloittava kokoelma kasikytlukua ja utuisia hetkiä yökerhojen tanssilattioilla. Levy kannattaa kuunnella läpi kahdella tapaa.
1. Pistä maate haluamaasi paikkaan, mussiikki kovalle ja silimät kiinni. Ymmärrät pointin heti kun kokeilet.
2. Kun levy aloittaa toista kierrosta, nouse ylös, ellei jalat ole menneet jo edeltä. Reivaa. Heilu. Liitele.
Jokin hitaan nykivissä biiteissä toimii. Mieli tyhjenee ja hetken päästä huomaat olevasi tanssilattialla leijumassa. Älä silti uskottele itsellesi osaavasi lentää, ihminen ei osaa.




Saturdays = Youth ilmestyi vuonna 2008 ja se sai huiman positiivisen vastaanoton niin musiikkimediassa kuin yleisössä. Enkä yhtään ihimettele. Anthony Gonzalez teki melkeimpä kaiken itse ja levy varmasti kuvastaa hyvin miehen sielunelämää, joka luultavasti on hieman sekasikiömäinen mössö. Omasta mielestäni tässä on M83:n kovin pitkäsoitto, vaikka asiasta voijaan vääntää kättä uusimman levyn kanssa. Itse rakastan sitä kasikytluvun discomeininkiä, josta levyn elektroninen dreampop muistuttaa. Pakko nostaa ukolle hattua hienoista hittimateriaaleista.

Vaikka surullisin mielin tätä kirjoitan, on pieni hymynväre ilmestymässä suupieleen. Tiedän että tapaan Gonzalezin Provinssirockin lavan läheisyydessä kesäkuun toisena viikonloppuna. Siellä aion hyppiä tieni Anthonyn sydämeen, kera korvapuustien. Nähdään ryysiksessä!

Nauti hullunkurisesta Kim&Jessie-videosta!

Kuvat täältä!

AG

Pony Ride by The Crash

Muistatteko vielä Teemu Brunilan luotsaaman The Crashin? Minä ainaki muistan kovin kirkkaasti! Autoilen päivittäin noin 100 kilometriä, joskus vähemmän ja joskus enemmän, jonka vuoksi olen haalinut hienoja pitkäsoittoja pitämään matkaseuraa. Yksi ehdoton suosikkini on The Crashin neljäs plättä, Pony Ride. Jopa Brunila taannoin (vuonna 2006) mainitsi että "Tästä näyttäisi tulevan meidän paras levy!" Ja niinhän siitä tuli..



Koska rakastan erikoisia lauluääniä, pidän kovasti Brunilan lapsekkaasta soundista, joka tuo mieleen lapsuuden kesät ja Sega-pelikoneen. Mielikuvassani soi levyn nimikkoraita Pony Ride ja minä puhaltelen Segan pelikonsolin sisään..sitähän tehtiin rutkasti niihin aikoihin. Tämäkin saa siis hymyn huulille ja onnelliset hetket mieleen, ihan kuin iloisen popin pitääkin tehdä.

Vaikka sanoitukset kertovat rankasta rakkaudesta ja särkyneistä sydämistä, en itse jää junnaamaan surulliseen fiilikseen. Jokin surkuhupaisissa melodioissa saa haluamaan lisää; jano vain kasvaa juodessa! Luukutin levyä juuri tännää ajellessa ja mietin kuinka kauniisti pojat ilmaisevat kaiken polttavan tunteen? Yleensä, niinkuin tänäänki, huomaan laulavani mukana ja toivovani että poijjat tekisivät comebackin, jotta pääsisin keikoille fiilistelemään! (Nythän on mahiksia kun Ultra Brakin teki mokoman) Harmikseni en siis koskaan päässyt noita maailman meininkejä kokemmaa!



Ehdoton ykkönen levyllä on Thorn In My Side. Olen jopa joskus ajatellut laulavani sen häissäni. Ihan kuin siis osaisin laulaa. Ja ihan kuin siellä kannattaisi luikauttaa jotain näinkin tunteikasta. Mutta minun onnekseni nautin niistä automatkoista yleensä yksinäni, jolloin saan laulaa biisiä playbackina ja tirauttaa yhden kyyneleenkin sen kymmenennen kerran kohdalla. On minulla muuten toinenkin laulu häitä varten..siitä kuulette myöhemmin!

Kiitos Teemu Brunila ja The Crash, mieletöntä!

Fiilistele levyn nimikkopiisiä!

Kuvat: Täältä ja täältä!

AG

Puutarhatrilogia by Regina

Puutarhatrilogia on Reginan paras levy. Tästä ei voi etes kiistellä. Olen haalinut läjän loistavvaa mussiikkia autoon, mutta aina kun haluan rauhoittua, tuntea ilon tunteita ja unohtaa ympäröivän maailman, vaihdan Puutarhatrilogian soittimeen ja vaivun horrokseen. Ensimmäisten sointujen täyttäessä auton hymyilen kyyneleet silmissä. Pää tyhjenee ja keskityn mussiikkiin.



Iisan äänen sointi on taivaallista. Jostain syystä se aiheuttaa suuren tunteiden ryöpyn, joka ei yhtään ole huono asia. Pidän myös tästä Reginan kolomannesta pitkästäsoitosta sen erikoisen soinnin ja mielenkiintoisten sanoitusten vuoksi. Biisien tempo vie mukanaan ja huomaamattaan laulaa mukana, vaikkei musikaalisesti olekkaa lahjakasta sorttia. Jokin siinä vain vetää puoleensa.

Eihän plättä olisi näinkään himoittava iliman Iisan vierellä olevia rautaisen taidokkaita Mikkoja. Biisejä säveltävä Mikko Pykäri on pistänyt parastaan näihin tadunhohtoisina soiviin kappaleisiin, jotka muistuttavat kaikesta elektrorimputuksesta huoliamtta hieman iskelmää. Eikä se minusta yhtään vähennä levyn mahtavuutta, se itseasiassa tekkee siitä palijon mielenkiintoisemman sekä monipouolisemman.



Levyn alkaessa ensimmäisestä biisistä alan odottamaan kahta raitaa, jotka nousevat yli muiden keskeltä. Itselleni suurimman vaikutuksen on tehenyt iskelmävibainen Tango merellä sekä heti perään raikaava Olen häviöllä, Pauli. Näiden aikana saa jo pidätellä niin surun kuin onnen kyyneleitä. Varsinkin jälkimmäinen Paulista kertova kipale saa lujimmankin epäilijän herkistymään jopa niin paljon että hankkii kauniin rannerenkaan tekstillä: "Tartutko käteeni, vai saanko taas katua?" Käyttäisin sitä aina, jos vain kehtaisin.

Olen ylypiä suomalaisesta hienouvesta ja kiitollinen triolle näin antavasta levystä.

Tsekkaa Saanko jäädä yöksi? -video!

Kuvat: Täältä ja täältä.

AG

Realism by Shine 2009

Oletko kuullut loistokkaasta suomalaisesta bändistä nimeltä Regina? Ai olet! No, Reginassakin vaikuttavalla Mikko Pykärillä on toinenki projekti tulilla ja hyvin onkin. Sami Suovan kanssa perustettu duo valittiin vuonna 2010 ensimmäiselle sijalle Tulevaisuuden tusinassa ja seuraavana keväänä, tarkemmin 4.5.2011, julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto Realism.



Pojat ovat turhan vaatimattomia musiikkinsa suhteen. Itse kuuntelin plätän ensimmäistä kertaa joskus viime marraskuussa ja lensin tuntemattomiin stratosfääreihin. Sammaan syssyyn myönnän olevani turhankin innokas Regina-fani ja tähän perään julistan rakastavani poikien rehellistä sekä ysärivaikutteista poppia, jonka avulla voi matkata kauas täältä jäätävästä Lapista. Musiikki soljuu jännällä tavalla eteenpäin; hiastellen mutta varmin askelin.

Nyt kun kyseessä on suomalainen erikoisuus, voin hypettää Paula Abdulin roolia levyn So Free -kappaleessa. Vaikka listahittejä takonut Abdul muuttaakin raidan kultaakin kauniimmaksi, uskoisin sen toimivan loistavasti ilimanki. Silti hypin joka kerta onnesta soikeana Paulan äänen ilmestyessä ilimaan. Himoitsen So Free:tä uudestaan ja uudestaan.



Nyt odottelen malttamattomasti seuraavaa levyä tulevaksi ja keikoillekkin halajan! Toivottavasti duo ehtii ilahduttaa myös suomalaista yleisöä jossakin välissä, tuntuu olevan enemmän kysyntää ulukomaan markkinoilla. Enkä kyllä yhtään ihimettele. Nyt keskityn nauttimaan jo julkaistuista biiseistä; opettelen sanat ulukoa ja hion ysikytluvun tanssimuuvit timantin koviksi!

Nähhää keikoilla, olen se hullu virveli-muuveineni! Nauttikaa! Ja pidetään peukut pystyssä poikien puolesta.

Tsekkaa So free feat. Paula Abdul -video!

Kuvat täältä!

AG