Selkä kohti maailmaa -single by Suomen Karvapääkuninkaat 1968

Hän joka muistaa kun kirjoittelin Karvapäiden rumpalin pulisongeista kovin kunnioittavaan sävyyn, nostaa käden ylös NYT! Kuinka moni myöntää nostaneensa? No, minä ainaki muistan kirkkaasti niin tekstin kuin sitä edeltävän illan. Ja ne pulisongit. Tsekkasin poijjat jopa Loosessa myöhemmi ja nyt voin ilolla ilmoittaa että debyyttisinkku, Selkä kohti maailmaa on virallisesti ulukona! WOOP!

Suomen Karvapääkuninkaat 1968 on trio jonka juuret johtavat pääkaupunkiseuvun vilinään ja vuoteen 196...2011. Näillä pojilla on halu sekä taito käynnistää (humalaisia) keskusteluja ja tavoittaa sanoillaan isompien kihojen kuihtuneita aivoja - ainaki toivon näin. Sanoituksissa kerrotaan kaunistelematta asioista joista ei isoon ääneen kylillä puhuta ja sempä takia nostan pipoa sinne Suomineidon helman liepeille. Totuus sattuu, mutta se on aina olemassa.

Joka tapauksessa Karvapäiden esikoissinkku on täyven kympin svengahtavvaa suomirokkia, jossa on himpun verran Apulannan alkuaikojen soundia. (Kuulenko omiani vai voiko olla totta?) Itse suoraan sanottuna vain pidän kappaleesta kovasti - oli se sitten provosoiva vai ei, rokkia vai poppia tai oman peruslistani ulukopuolelta. Pakkohan se on kuitenki myöntää että perus kitara-rumpu-basso toimii aina, varsinkin kun niitä soittimia pitelee rentun näköiset miehet. Naiset pyörtyy lavojen reunoille ja suomalainen musiikki raikaa lujemmin. Uskon ja toivon että näistä Suomen Karvapäistä kuullaan vielä tulevaisuudessa - kai uuvet sukupolvet kaipaa kunnollisia ja katseita avartavia suomirockin taitajia, olipa kyse sitten vanhoista tai uusista taitajista.

Nyt kuunnelkaa sitä, niin soundia kuin lyriikoita! Kertokaa mitä piditte.

Karvaisista tunnelmista takaisin sorvin ääreen, AG

 Kuvaajana toiminut Miikka Pirinen !

This Silence Kills by Dillon

Jälleen kohtaamme mielettömän naisäänen. Ja ehkä vielä mielettömämmän ulkoisen olemuksen. Kuuntelen ihastuttavaa Dillonia uudelleen ja uudelleen kyynelien siivittämänä vaikka minun pitäisi tällä hetkellä kiirehtiä iltatoimia ja odottaa unta saapuvaksi. Itku ei ole yhtään huono, eikä kyllä artistikaan, mutta kohta sammun kuin kynttilä tietokone kainalossa ellen kiirehdi - siispä pikakatsaus aiheeseen!

Dillon on vavisuttava, synkeä ja valloittava nainen. Ääni ja musiikki on sanoin kuvaamattoman vaikuttavvaa - tekkee mieli maata onnellisena keskellä lämmintä lattiaa ja itkeä suurista kivuista. Minusta on vallan jännittävvää törmätä tämmöisiin kutkuttaviin artisteihin, silloin ei auta muu kuin antautua ja istua suu auki ihimettelemään mitehä helekutissa joku voi vaikuttaa sävelillä ja sanoituksilla niin rajusti? Minusta musiikki tekkee ihmisistä kauniita ja kuumia - tanssi taas koskemattomia ja taivaallisia. Iltaisin harmittelen etten itse ole perinyt musiikillisia lahjoja, koska kuvitelmissani suurin ilo elämässä on se kun saa ihmiset tuntemaan isosti ja ajautumaan avomerelle. Jaksan kuitenkin uskoa siihen että jonain päivänä Dillon esiintyy muotinäytöksessäni ja saan itkeä ilosta koska olen koskettanut ihmisiä luomuksillani. Toivottavasti muistan silloin tämän unilääkehuuruisen hetken.

No, suoraan sanottuna en osaa kuvailla mikä Dillonissa on SE juttu - kaunis nainen, ihana ääni vai hieman svengaava soundi? Vaikka jokainen edellä mainituista vaikuttaa omaan rakastavaan kantaani, on sanoituksissa jotain omaluokkaista. Kuuntelen albumin raitoja kerta toisensa jäläkee ja keskityn sanoihin ja lauseisiin - riippuvuuden alkuoireilu on alakanu. Dillon on kerta kaikkisen IHANA! Pistin jo ensi vuojen Flow'ta varten artistipyyntöä menemää - ehkä siellä eturivissä törmättää!

Nyt tyydytään Youtuben tarjontaan: Thirteen Thirty-Five ja You Are My Winter, olkaa hyvä!

Suurella sydämellä, AG

Kuvat täältä ja täältä!

Face of God & Satellite Stories / Korjaamo

Huuh, Lontoo on koettu ja viikon mittainen känni katkaistu - vihdoin on siis aikaa takertua viikon takaiseen keikkaan Korjaamon sykkeessä. Tuo perjantai-ilta oli siitä mielenkiintoinen että juuri esikoisalbuminsa julkaisseet Oulun indiepoijjat tulivat tanssittammaa pääkaupunkiseuvun nuorisoa. Kukapa jättäisi välistä kotiseuvun Satelliittien levykiertuetta? Ei ainakkaa me. (:

Olin jo aiemmin kuunnellut ahkerasti Phrases to Break the Ice -esikoisalbumia (täälläkin tulossa jonkinlainen arvio jos on tullakseen) ja tunsin sisällön meleko hyvin. Poikien aiemmilla keikoilla ravaaminen toi mukanaan omanlaista tuttua turvallisuutta ja niimpä ollen biisit sanoituksineen tuntuivat tulevan jo omasta selkäytimestä. Olen alusta asti pitänyt poikain party indiemäisestä menosta ja tälläkin kertaa tarjolla oli varsin säkenöivä ja jalkoja värisyttävä keikka, silti tälläisenä keikkakonkarina meinasin kokea lieviä kyllästymisen tuntoja kun joukosta ei niinkään löytynyt uutta vaan vanhoja hienoja kappaleita uudelleen miksattuina versioina. Mahtui mukaan myös eräs helemi joka onkin soinut päässäni koko viikon - poinsit Scandinavian Girlsistä.

Kaiken kaikkiaan nautin olostani alakoulun jumppasalimaisessa Korjaamossa ja saatiinkin hankittua Hopeen levyyn koko bändin nimmarit - oma on vielä varsin uuven hohtoisessa ulukomuodossa odottelemassa pääsyä auton levysoittimeen. Kalija ja Jack maistu pehmeiltä, kroppa leijui höyhenen lailla sekä mieli pysähtyi jonnekki päätepysäkin tienolle. Lähtiessä ulukona ripotteli vettä ja ystävän laukusta löytyi juuri yksi fiilistelyrööki kruunaamaan yöllisen paikan vaihdoksen. Toivottavasti Satelliititki sinkoavat tahtiensa ja levyn ansiosta avaruuteen asti. Keep it going on!

Ah, lämppärinä toiminut Face of God ei lämmittänyt minun sisintäni, vaikka ovatkin kuulemma aika kovvaa kammaa. Keikan ajan mielessä pyöri lähinnä vokalisti/kitaristin sensuellit tatuoinnit. Pointsit niistä! Ehkä yhtye kaipaa lähempää tarkastelua tulevaisuudessa..mitäänhän ei voi päättää ennenkuin kokeilee kunnolla.

AG

Kuvat täältä ja täältä!

Time Capsules II by Oberhofer

Kirjoitin tähän jo lyhkäisen esittelyn Oberhoferista, kunnes tajusin että pissasin kaikkia linssiin. Siinä ytimekkäässä tekstissä mainitsin yhtyeen tulevan Saksasta vaikka kotipaikka on New Yorkin ihastuttava Brooklyn. Mainitsin myös lempibiisini olevan Haus, joka kyllä onkin totta...

No, nyt kun korjasin asian, jutellaampas tästä 2008 perustetun bändin esikoisalbumista. Time Capsules II ilmestyi iloksemme tämän vuojen alkupuolella eikä levyn sisällössä ole mittää valittamisen aihetta. Pidän varsinkin heti ykkösraidan aloittamasta raikkauden pimputtelusta ja vokalistin hemmetin miellyttävästä äänestä. Kunnon rummuttelut sekä miellyttävät kitarasoundit vievät mennessään - tuntuu jopa että yhtye olisi huomattavasti kokeneempi kuin mitä todellisuus kertoo.

Levy on menevä kokonaisuus arkea ja elämää. Kaikkea ei aina tarvi kaunistella kun mukaan laitetaan iskevät biitit ja loistavat sanoitukset. Hassua sinänsä että minut saatiin ihastumaan iskevyydellä, kun yleensä lämpenen viipyileville ja unenomaisilla mielikuville..No, katsotaan mihin suuntaan Oberhoferin tulevaisuus kääntyy - ehkä joku päivä näemme poijjat Suomen suvessa!

Tässäpä lempikipaleeni Haus! Suosittelen kyllä tsekkaamaan muutkin.

Väsyksissä oleva AG

Kuvat lainasin täältä ja täältä!

Into the Black cover by Chromatics

Neil Youngin tuotantoa en ole koskaan fanittanut, paitsi A Man Needs A Maid -kipaletta, mutta huhhuh kuinka Chromatics, yksi maailmamme hienoimmista yhtyeistä, on saanut Youngin heräämään henkiin. Aivan selkäpiitä kutitteleva suoritus.

PS. Pahoittelen näitä juutuuppi-video postauksia, tässä on hieman keskittymisongelmia! Koitetaan kestää. (:

AG