I know, tämä on jo luultavasti sadas kerta kun sanon tämän. Kävin elämäni (yhdellä) parhaimmalla keikalla. Maanantaina. Ja minulle esiintyi amerikkalainen rakkaus, Youth Lagoon. Tuo kaikkien indieartistien hienoin ja kirkkain tähti. En ehkä itkeny, mutta kaukana ei kyyneleet ollut.
Varmasti jokainen teistä tietää miltä tuntuu kun seisoo yleisössä ja lavalla esiintyvän artistin mahtavuuden vuoksi unohdat missä olet? Maanantaina koin jälleen tuon tunteen. Kun kaikki ympäriltä katoaa ja kehoa värisyttää. Katsoin ihaillen niitä tummia kiharoita ja kuuntelin korvat lääpällään. Aivan ihana keikka, kaikessa surullisuudessaan - me kun emme taida enää Youth Lagoonia nähdä livenä. Toisaalta, juurikin sen vuoksi ilta tuntui entistä maagisemmalta ja tärkeämmältä.
Jotain hienoa kuitenkin koin ja siitä olen ikuisesti onnellinen. Viime aikoina onkin tuntunut että kaikki musiikkiin liitettävät muistot ovat kirkkaampia kuin muut - jotenki niissä muistoissa on enemmän sisältöä ja enemmän tunteen paloa.
Kiitos Youth Lagoon, kiitos Live Nation ja kiitos Radio Helsinki. Ilman teitä ei olis meitä, tai siis..
Ja ah, tyyppi soitti bändeineen juuri ne kaikki hyvät! Ei kyllä jättäny kylymäksi.
Kuva täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti