B.F. Clinic / 45 Special

Mietin edelleen onko tämä viikonloppu totta vai unta? Toivon että unta..tai ainaki jotai sieltä rajamailta. Perjantaina meijän silmiä sekä korvia raavittiin Vulture Clubin voimin, lauantaina taas kärsimme oululaisen B.F. Clinicin toimesta. Vaikka bändien musiikillinen sanoma ja ulukonen habitus ei kohannu meitä, voin myöntää saaneeni hykerryttävät naurut seuratessani noiden muusikkojen taivalta lavalla.



Tiedän että rock'n'roll elämä pittää sisällänsä huumeita, viinaa ja naisia, mutta silti jaksan ihimetellä mitä hemmettiä noilla keikoilla tapahtuu. Kovana live-musiikin ystävänä en paheksu pienissä kaljoissa soittamista, jos musiikki viihdyttää ja yhtyeen jäsenet pysyvät pystyssä. B.F. Clinic veti täysillä ja ukot pysyivät pystyssäki, mutta vokalistin Love Machine -paita sekä kokoonpanon humalan värittämä habitus ei iskeny tähän sydämeen. Koko sen 40 minuuttisen ajan mitä bändiä tuijotettii, toivoin kidutuksen loppuvan.. Mutta ei, eihän ne halunnee lopettaa sitten millään. Teurastusmeininki. Yleisöstä lyhyesti näin: häätyyköhän muuttaa keikkakäyttäytymistä hieman erikoisempaan suuntaan?? Tai oikeastaan antavampaan?

Viikonlopun jäljiltä mielessä pyörii kysymys siitä, että käykö kaikille bändeille jossain vaiheessa näin; ollaan vanhoja muusikkoja kaatokännissä, Love Machine -asenteella ja yleisössä kymmenisen yli-ikäistä humalaista ihmistä, joista suurin osa teini-ikään juuttuneita naikkosia, jotka uskovat tanssivansa sensuellin viettelevästi vaikka todellisuus on aivan toista. Onko siinä yhtyeiden tulevaisuus? Irvikuva vanhenemisesta. Jostain syystä toivoin vain ettei minusta tule se tukevassa kunnossa oleva +40 naikkonen, joka hinkkaa itseään lavanreunaa vasten. Ainahan saa toivoa..

Kuva täältä!

Järkytyksessään AG