Suoraan sanoen olen ihmetelly omaa luotaantyöntävää reaktiota pitkäsoittoa kohtaan. Olen kuitenkin jo alusta lähtien pitänyt bändistä, ehkä läpimät ajatukset sitten enemmänkin johtui tyttöjen nuoresta iästä ja liikkumiseen kannustavasta soundista. En tiedä.
Jälleen kerran raidat kertovat rakkaudesta ja ihmissuhteista. TAAS. Nyt blogia kirjoittaessa olen huomannu yhä enemmän ja enemmän musiikin pyörivän rakkauden ympärillä. Miksi? Kyllä ihmisiä yhdistää moni muukin tekijä. Seikan hiffaaminen on saanu halveksimaan lällyilyä ja korvia vihloo herkät kertomukset ihmisuhdekieroilusta. Silti täytyy muistaa että "Art never comes from happiness." Ehkä lause kertoo kaiken.
Luojan kiitos Those Dancing Daysin tytöt kertovat noista ärsyttävistä koukeroista iloisin melodioin, jolloin asia jää loppujen lopuksi taka-alalle. Ajatukset lähinnä keskittyy raitojen sointuihin ja riffeihin, ei niinkään sanoituksiin. Ja kyllähän tytöt nuoresta iästään huolimatta ymmärtävät hyvän päälle. Voisin kuvitella että bändillä on vientiä niin kotimaassaan kuin ulukomaanki lavoilla. Kukapa ei pitäisi iloista tanssipoppia soittavista tytöistä?
Toivon kaikkea hyvvää tyttösten uralle ja odottelen tapaavani yhtyeen Suomen kamaralla jollakin hikisellä klubikeikalla!
Nauttikaa omasta lempparistani: Can't Find Entrance!
Kuvat täältä ja täältä!
Ilolla, AG
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti